Itämainen tanssi (jota joskus kutsutaan myös vatsatanssiksi), erityisesti egyptiläinen tyyli, on parin viime vuosikymmenen aikana noussut suosituksi taidetanssi- ja liikuntamuodoksi koko maailmassa.
Itämainen tanssi on alkuperältään etninen tanssi vanhoine traditioineen ja kulttuuritaustoineen.
Suuri osa itämaisen tanssin suosiosta perustuu sen terveydellisiin vaikutuksiin: se on parhaimmillaan tehokasta liikuntaa, joka mm. kehittää ja harjoittaa kehon syviä lihaksia. Hyvin harjoitetut sisemmät vatsa- ja lantion lihakset vahvistavat selän terveyttä.
Arabialaisen musiikin tulkitseminen on olennainen ja erottamaton osa itämaista tanssia, ja juuri rakkaus musiikkia kohtaan on tuonut monia innokkaita harrastajia tanssisaleille. Tanssilajina se on hyvin monimuotoinen ja antaa tanssijalle ja koreografille loputtomat mahdollisuudet luovuuteen. Tyylikirjo on moninainen, on kehitetty esim. kabaree- ja tanssiteatterimuotoja, kansantanssikuvaelmia, showtanssia lähenteleviä spektaakkeleita.
Itämaista tanssia pidetään yleisesti naisten tanssina. Tanssilajin piiriin luetaan kuitenkin myös Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kansantanssit, joissa on sekä miesten omia tansseja että naisten ja miesten yhteistansseja. Naisten soolotanssia (raqs sharqi) esittävät yleisimmin naiset, mutta erityisesti yksityistilanteissa myös miehet tanssivat tuota samaa tanssia. Naiset mainitsevat usein, että itämainen tanssi suo heille mahdollisuuden ilmaista omaa naiseuttaan, mikä onkin totta. Kysymys on kuitenkin tanssitaiteesta, ja taide on ihmisyyden ilmaisua, naiset ilmaisevat naiseuttaan, miehet miehuuttaan. Siksi itämainen tanssi sopii harrastukseksi molemmille sukupuolille. Erityisesti kansantanssit ovat sopivaa liikuntaa myös lapsille.
Tutkijat eivät ole varmoja itämaisen tanssin alkuperästä. Moni arvioi siksi muinaista Egyptiä, toiset uskovat sen tulleen Egyptiin joko muualta Afrikasta tai idempää, Intiasta tai Mesopotamiasta. Oli miten oli, egyptiläistä tanssia eri tyyleineen pidetään kehittyneimpänä itämaisen tanssin muotona sekä harrastajien että ammattilaisten piirissä ympäri maailman.
Egyptiläiset kansantanssit sellaisina kuin niitä estradeilla esitetään, ovat mestarikoreografien kenttätutkimustensa pohjalta kehittämiä. Eri alueilla on omat tanssinsa. Joka kansantanssityylillä on omat musiikkinsa, askeleensa, eleensä ja puvustuksensa. Itämaisen tanssin ammattilainen ja edistynyt harrastaja hallitsee kansantanssityylit, ja juuri egyptiläisiä kansantansseja esitetään nykyään runsaasti maailman estradeilla, joilla aikaisemmin ainoa nähtävä itämaisen tanssin tyyli oli kaksiosaisessa puvussa esitettävä soolo- tai kabareetyyli.
Tunnetuimpia egyptiläisiä kansantansseja ovat kavaasitanssi (Ylä-Egyptin eli Etelä-Egyptin mustalaisheimojen tanssi), fellahi(maalaistanssi), saidi (Ylä-Egyptin tanssityyli, alunperin miesten taistelutanssi, jonka myös naiset ovat ottaneet omakseen, usein tanssittuna kepin kanssa), milaya laff (kaupunkilaisnaisten koketeeraava tyyli, jossa käytetään mustaa läpinäkymätöntä isoa huivia), haggala (Egyptin läntisen autiomaan beduiinien tanssi), simsimiyya (Suezin kanavan alueen tanssi) ja nuubialaistanssi (Etelä-Egyptistä ja Sudanista).
Tärkeä itämaisen tanssin tyyli on baladi, “kotimaan tanssi”, se, jota “kaikki” tanssivat. Sosiologisena ja poliittisena terminä baladi periytyy 1800-luvun loppupuolelta, ajalta, jona Egypti oli brittiläismiehityksen alla. Todennäköisesti se myös tanssiterminä on peräisin tuolta samalta ajalta (“tanssi” on arabiaksi raqs). Samoihin aikoihin tuli arabialaiseen musiikkin länsimaisia soittimia. Haitarista tuli baladin tyypillinen soitin. Haitarisoolo (taqsim accordion) on osa soolotanssijan esitystä, sen kaikkein herkin osa, jossa tanssija liikkuu yleensä pienellä alueella, aivan kuten kotioloissa “tavallisten ihmisten” tanssissa.
Egyptiläiset käyttävät termiä raqs sharqi (‘itämainen tanssi’) estradilla esitettävästä soolotanssista (jota tosin yhä enemmän esitetään myös ryhmätansseina). Toisaalta se myös tarkoittaa itämaista tanssia yleensä, vastakohtana länsimaisille tansseille. Tämä tanssimuoto syntyi 1800-luvulla Kairon yökerhoissa. Se suo koreografille mahdollisuuden luoda ja kokeilla, myös yhdistää luovasti muiden tanssityylien (sekä egyptiläisten että ulkomaisten) elementtejä perinteisempään tyyliin. Tämä tyyli pohjautuu baladiin, mutta tanssija liikkuu yleensä isommalla alueella, tanssii enemmän puolivarpailla, tekee ympärimenoja ja arabeskeja, tyyli on kaiken kaikkiaan baladia koristellumpi. Raqs sharqi on muuttuva tyyli, ja erityisesti taitavat egyptiläiset koreografit kehittävät sitä jatkuvasti kunnioittaen samalla kuitenkin traditiota sekä arabialaisen musiikin tunnemaailmaa nyansseineen. Myös ulkomaiset tanssijat ja koreografit osallistuvat kehittämiseen, mikä onkin johtanut monien uusien fuusiotyylien syntyyn. Egyptiläiset tähtitanssijat edustavat tätä tanssityyliä, he ovat kotimaassaan rakastettuja ja kunnioitettuja artisteja – ja koko maailman itämaisen tanssin harrastajien idoleita.
Leave a comment
Tuija Rinne 